Edellinen kirjoitus on siis ystäväni kirjoittama. Hän ylitti siis kirjoittamalla yhden kynnyksen, ei huono asia varmastikaan. Hän on sitä paitsi erinomainen kirjoittaja, vaikkakin niin kriittinen, niin kriittinen.   

Itse ajattelen tätä blogia ehkä enemmän päiväkirjana kuin kolumnina, esseenä tai muuna julkaisuna. Eli täällä esitetyt mietelmät ovat ainutkertaisen minun raapustuksia, joiden en kuvittelekaan olevan kovin kuolemattomia, mutta niihin voi olla mukava palata, ja kenties ne kiinnostavat hieman näitä paria ystävääni ja jotakuta satunnaista ohikulkijaa.  

Totta on myös se, että vuoden tai vuosikymmenen vaihtuminen merkitsee vain pohjimmiltaan numeron vaihtumista toiseksi, eikä ihminen voi jättää menneisyyttään tai painolastejaan noin vain taakseen. Ehkä yksi kalenterivuosi voi kuitenkin antaa raamit, joiden puitteissa voi tarkastella jotakin tiettyä asiaa – oli se sitten painonhallinta tai henkinen hyvinvointi.   

Itse en ole juuri tehnyt uudenvuoden lupauksia, enkä tehnyt uusia alkuja. En kai ole uskonut niihin. Kohdallani tähän teemavuosipuheeseen heijastuu varmasti lopuilleen kääntymässä oleva terapiani. Se on luonut pitkän aikaa minulle tunteen, että olen keskellä jotakin, tai menossa eteenpäin takkuilusta huolimatta. Päätin myös viime kesänä yliopisto-opintoni, ehkä sekin heijastuu siihen, että joku ajanjakso tuntuu päättyneen tai olevan päättymässä.  

Nyt kiiruhdan huuhtelemaan itujani. Syntymäpäivälahjaksi saatu idätysastia on itsessään pieni myönteinen itu.

Muistan lausuneeni ääneenkin ajatuksen, että inhottavinta, mitä voisin joukossa monien asioiden kuvitella, olisi joutua kirjoittamaan blogia. Jo varhaisista vuosistani lähtien minua on toisaalta aina kiinnostanut se, miksi ihmiset inhoavat ja välttelevät tiettyjä, usein sattumanvaraisiltakin tuntuvia asioita, itseni vahvasti mukaan luettuna. Elämänkatsomukseni kun on myös joskus ollut, etten inhoa juuri mitään (nyt ei siis puhuta senkaltaisista asioista kuin ihmiskauppa tai väkivalta). Ja jos sellainen asia löytyy, niin sitähän on koeteltava, sille itsensä altistettava ja syitä etsittävä: miksi tietty ruoka tuntuu suussa niin värähdyttävän vastenmieliseltä, miksi kasveista valuva maiti saa välttämään niiden koskettamista, miksi omista asioista kertominen ja varsinkin kirjoittaminen on niin kamalaa?

Viimeistä voisi pohtia loputtomiin (toisaalta ja toisaalta on ikuisuuskysymys, joka yleensä estää minua edes aloittamasta), mutta nopeasti päältä kauhoen tulee mieleen: 1. en tiedä mistään, vähiten itsestäni niin paljon, että osaisin antaa perusteltuja lausuntoja 2. asioilla on aina liikaa puolia, ja niitä ei pysty ottamaan tarpeeksi yksityiskohtaisesti ja tasapuolisesti huomioon 3. en pidä ilmaisu- ja kirjoitusyrityksistäni - en mielestäni vain osaa 4. edellisestä johtuen en pysty kirjoittamaan valmista, ja vanhan tekstin lukeminen saa punakynän viuhumaan ja häpeän kihoamaan.

Tämän neuroottiseen häilähtävän alun jälkeen voi kysyä: miksi täyskymppivuosi? Ovathan loputtoman uuden alun ja ajan toiveet, lupaukset ja rituaalit tulleet elämän myötä tutuksi. Ja kerta toisensa jälkeen on palattu samaan pisteeseen, usein saatu pahasti selkäänkin. Olisiko se miksi yksinkertaisesti siksi, että pieni toiveikkuuden kipinä pitää ihmisen läsnä tällä pallolla. Kun toivonjämäkin katoaa, se on menoa - nähty on sekin. Ja siksi, että uhmallakin ajattelen, että tällaisella tumpelollakin on oikeus tavoitella edes mikrokosmoksensa olosuhteiden siedettävyyttä.

Lupasin toki esimerkiksi vuosista 2008 ja 2009 tulevan parempia kuin koskaan, jolloin niistä tuli kiusallakin monella tavalla hirveämpiä kuin koskaan. Yleensä itselle lupaaminen onkin varmin tie epäonnistumiseen aina tragikoomisuuteen asti. Pysyn yhtä väsyneenä, alavireisenä ja saamattomana ilman lupauksiakin - kaikkien mainittujen kanssa olen taistellut vähintään yli kymmenen vuotta, laskutavasta riippuen ja huonoin tuloksin. Entä sitten? Toivoani täysin sammuttamatta olen nyt keskittynyt aina yhdestä päivästä selviämiseen, tai korkeintaan viikon kokonaisuuksiin, joissa pyrin tasapainottamaan konkreettisia asioita, kuten unta, liikuntaa ja ruokavaliota. Se näyttää toimivan jollain tapaa, ja välissä kelluu joskus joitain psyykeäkin luotaavia ajatuksia.

Nyt kasvoni kaipaavat kosteusvoidetta suihkun päälle, ja iltapäivällä kuunaan parhaiten luontunut ja virrannut jooga on yksi miellyttävä ajatus. Pienten asioiden on riitettävä, kun suurempiin ei pysty.

Sain äsken ilahduttavan tekstiviestin: toinen ystäväni on aikeissa kirjoittaa tänne oman bloggauksena. Hienoa, se tuonee varmasti minullekin uutta puhtia.

Toinen ystäväni taas on innostunut käyttäytymisterapian uusimman suuntauksen, eli hyväksymis- ja omistautumisterapian ajatuksista. Puhun siitä tästä lähtien HO-terapiana. Aiheesta voi lukea lisää sivustolta:

http://www.artopietikainen.net/content/view/8/10/

Ajatukset tosiaan vaikuttavat kiinnostavilta, vaikuttaa siltä että tässä yhdistyy monet perinteisen psykoterapian ja toisaalta ratkaisukeskeisen kognitiivisen terapian parhaat puolet.

Psykoanalyyttisen psykoterapian kanssa tässä näyttäisi olevan yhteistä ainakin se, että hyväksytään elämän kivuliaisuus ja vaikeus, eikä pyritään pääsemään ikävistä tunteista täysin eroon. Päämääränä on pikemminkin saada etäisyyttä omiin tunteisiinsa ja kasvaa suhteellisuudentajuiseksi ihmiseksi.

Itse olen käynyt pitkään ”psykopsykoterapiassa”, ja arvostan kovasti suuntauksen kiireettömyyttä, sitä että surusta ja murheesta ei tarvitse päästä yli viikossa, ei ryhdistäytyä, eikä ottaa itseään niskasta kiinni. Plussaa on myös manipuloimattomuus, se ettei potilaan tarvitse heti kättelyssä tietää mikä häntä vaivaa – sillä useinhan paha olo on pitkän ajan kuluessa sisälle kertynyt vyyhti.

Käyn edelleen kerran viikossa terapissa, mutta minusta tuntuu että terapia alkaa olla lopuillaan. Uskon että tässä vaiheessa minua voisi tuke ehkä paremmin juurikin joku tämän uuden suuntauksen kaltainen systeemi tehtävineen ja tavoiteasetteluineen. Pelkkä puhuminen ei ehkä enää tunnu niin hyödylliseltä, mutta en silti ole valmis lopettamaan terapiaani ihan vielä – mietin asiaa kesäloman koittaessa.

Edellä mainostamalla sivustolla on kiinnostavalta vaikuttavaa kirjallisuutta HO-terapiasta. Aion tutustua niihin, joten palaan varmasti asiaan. Hyvältä vaikuttaa mm. tuo omien arvojen kirkastaminen. Seuraavassa pieni lainaus ko. sivustolta:

”Arvotyöskentely jatkuu konkreettisten tavoitteiden asettamisella. Käsitellään sekä lyhyen - että pitkän tähtäimen tavoitteita, ja pilkotaan tavoitteet pieniin osa-askelmiin. Niin pieniin, että tietää, mitä voi tehdä seuraavan vuorokauden sisällä edistääkseen arvojen suuntaista elämää”.

Tuo kuulostaa hienolta, ja on jotain sellaista johon itsekin kömpelösti pyrin. Isäni sanoi joskus minulle, että hän lohduttautui nuorempana ollessaan masentunut ajattelemalla, että tässä maailmassa on varmasti paljon tärkeitä asioita, joita hänkin voi itsensä kautta edistää. Minustakin se on lohdullinen ajatus, että juuri näin vammaisena voin tehdä merkittäviä asioita ja ehkä jopa auttaa muita. HO-terapiassa näköjään ajatellaan samalla tavalla, eli tunteiden hallinta tai tasapaino ei ole itseisarvo, vaan elämä eletään toiminnan kautta. Toiminnalla tarkoita tässä nyt myös ihmissuhteita. Pelkkä itsetyytyväinen hyrinä piikkimatolla ei vastaa ainakaan minun käsitystäni hyvästä elämästä.

HO-terapiassa on ystäväni mukaan paljon erilaisia harjoituksia. Hän mainitsee esimerkkinä omien hautajaistensa miettimisen, eli mistä haluaa tulla muistetuksi. Minä haluaisin ensinnäkin, että hautajaisissani olisi ihmisiä, vaikka eläisin vanhaksi - sekä ystäviä että perheenjäseniä.

 

 

Parin päivän ajan on ollut jotenkin levottomampi ja ahdistuneempi olo kuin kertaakaan aikaisemmin tämän täyskymppivuoden aikana. Ei mitään täydellistä suruun, itsesääliin ja yksinäisyyteen sukeltamista kuitenkaan, ei lähelläkään. Pari kyyneltä voisin kuitenkin tirauttaa kuin kokeeksi, jos se vaikka helpottaisi. Itselläni on kyky itkeä melkeinpä noin vain halutessani, tai tietysti joku surullinen tunne siinä täytyy olla pohjalla, että sellainen halu edes syntyy.

Tiedän jaarittelevani, mutta annan pahoittelut teille pari lukijaani, annan sen tapahtua. Työkseni kirjoittavana yritän pitää tämän paikkana, jossa voisin antaa sanojen tulla ilman liian suurta editointia ja itsesensuuria. Tällä jaarittelulla kai myös kierrän kuin kissa kuumaa puuroa sitä seikkaa, että en ihan tiedä mikä minua vaivaa – ja toisaalta tiedän: miesasioihin se vahvasti tietenkin liittyy. Tai pikemminkin siihen, että alkuvuonna vallinnut odotuksen ja mahdollisuuksien ilmapiiri on kai kuivumassa kokoon.

Rukkaset napsahti

”Venemies” antoi minulle pakit, vaikka tavatessamme hän vaikutti tosin innostuneelta ja vakuutti uuden tapaamisen olevan vain minusta kiinni. En täysin luottanutkaan siihen puheeseen, hän ei vaikuttanut ihan aidolta, siihen fiilikseen tosin vaikutti myös se, että hän kumosi tuoppeja tiuhaan tahtiin. Ei se rukkasten saaminen kovin pahalta sinänsä tunnu, uskon itsekin pohjimmiltaan sen olleen oikea ratkaisu. Olihan meillä kahdeksan vuotta ikäeroakin, erilainen elämä takana, ja hän oli jotenkin liian rempseän äijämäinen minulle.  Ja nämä arviot eivät nyt ole mitään arvonkieltoa, vaan itsekin olin aika epävarma uuden tapaamisen mielekkyydestä. Kuitenkin olen omaksunut ajattelutavan, että toisen kerran kannattaa tavata, jos vähänkin tuntuu, että tässä SAATTAISI olla jotakin. En tiedä onko se hyvä tapa ajatella. Se johtaa helposti siihen, että itse saa paljon pakkeja, kun on halukas tapaamaan uudestaan vähän vähemmänkin napakymppitreffien jälkeen.

Mitä on jäljellä miesrintamasta

Työpaikan ”vesimiehestä” ei ole kuulunut, ja etäisyys häneen on aika pitkälti sammuttanut myös oman mielenkiintoni. Hän on monessa mielessä liian pieni minulle. Uskaltaisinko melkein sanoa, että hän ja minä olemme vähän kuin puuma ja toyboy - ehe.

Tänään tapasin ”pohjoisen pojan”. Olo on vähän hämmentynyt ja ehkä ihan ripauksen pettynyt, jos olen itselleni ihan rehellinen. Eikä hänkään ei ollut hullumpi; olen aika tarkkaan valinnut nämä tapaamani kaverit. Komea, pitkä, taiteellinen ja lukenut – unelmamies jostain kulmasta. Niinpä niin, mutta hänessä oli jotain sellaista puusuksilla juuri paikalle hiihtäneen viattomuutta, vailla ironiaa, kyynisyyttä tai pientäkään pelimiehen pilkettä. Hän puhui kirjakieltä lappilaisella korostuksella. Tunsin kai itseni hänen rinnallaan korostetun urbaaniksi ja ehkä vähän paatuneeksi. Luulen että jätän pallon nyt täysin hänelle.

Jälleen tämä ajatusketju tulee siihen, että näköjään on monia omalla tavallaan viehättäviä miehiä, mutta niin helposti tulee se tunne, että aika paljon pitäisi sopeutua ja katsoa sormiensa lomasta.  Ehkä se ei sitten lopulta olekaan niin vaikeaa, jos ja kun tietty henkinen yhteys ja ymmärtämys syntyvät.

Pettynyt olo juuri nyt kai johtuu lähinnä siitä, että epäilen olevani taas nollapisteessä.  Ja se tuntuu raskaalta ja rasittavalta ajatukselta. Vaan eipä siinä auta itku ja nyrkin puiminen, eikä itsesyytökset tai loputon vatvominen.  Näin se nyt juuri tällä hetkellä, mutta pian on taas uudet ajatukset tilalla. Täyskymppivuosi tästä kuitenkin tulee, siitä ei tingitä.  

 

Onkin vierähtänyt hetki edellisestä kirjoituksestani. Tunnen pienen piston sydänalassani: ei kai tässä ole käymässä kuten niin monien vuoden alussa aloitettujen hankkeiden kanssa – ne hiipuvat helmikuuhun mennessä. Ehkei sentään, mutta yhden naisen sydämenpurkupaikaksi tätä blogi taitaa jäädä.

Ehkä suhteellisen vähäinen kirjoitteluni kertoo myös siitä, että vuosi on alkanut aika tasaisen tallaamisen merkeissä.  Loppuvuoden kriisivaihe on taas hetkeksi ohitettu, ja olen keskittynyt aika pitkälti työntekoon. Työ onkin minulle monen sinkun tapaan tosi tärkeä juttu. Välillä tuntuukin, että minä voin hyvin, jos töissä menee hyvin. Juuri nyt menee ihan hyvin.

Otanko yhteyttä elämäntaitovalmentajaan

Täyskymppikaverini toiselta paikkakunnalta oli eilen täällä käymässä, mutta juttumme liikkuivat nyt enemmän muissa kuin itsensä kehittämisen ja henkisen kasvun asioissa. Kerroin kysyttäessä, että päivittäinen joogani on toistaiseksi jatkunut, mutta muita projekteja ei ole nyt meneillään.

 Mainitsin kuitenkin elämäntaitovalmentajasta, jonka yhteystiedot olin löytänyt eräältä ilmoitustaululta. Ystäväni kannusti minua ottamaan yhteyttä tähän vielä kouluttautuvaan life coachiin, joka ainakin vielä loppuvuodesta etsi harjoituskappaleita; tunnit olisivat siis ilmaisia. Voi olla että otan häneen yhteyttä, sillä mitäpä siinä menettäisi. Kyse on ratkaisukeskeisestä valmennuksesta, johon ”potilas” tuo itse valitsemansa haasteen tai tavoitteen, jota sitten yhdessä lähdetään käytännönläheisten toimien kautta työstämään.

Minulla ei ole suuret odotukset tämän valmennuksen suhteen, mutta toisaalta niin monen asian käsittely on helpompaa yhteisvoimin – vaikka sitten sokea sokeaa taluttaisi. Vaikka toinen ei tietäisi eikä ymmärtäisi elämästä yhtään minua enempää, niin jo keskustelu ja asioiden äärelle istahtaminen tuo usein jonkinlaista tulosta. Pieni tilivelvollisuus toiselle ihmiselle, vaikka täysin vapaaehtoisuuteen perustuva, tuo ryhtiä asioihin. Muutoin hyvät käytännöt ja pientä ponnistusta vaativat kehitystehtävät jäävät niin helposti unholaan. Tässä on mielestäni myös perinteisen terapian yksi voimavara, eli säännöllisten istuntojen ansiosta käsittelyä vaativia asioita tulee käsiteltyä myös silloin kun on iloinen ja voimissaan.  Yleensähän sitä pohtii syntyjä syviä van masennuksen ja kriisin keskellä, ja ne pohdinnat vievät usein vain synkemmille vesille. Varsinkin jos pyörittelee niitä asioita yksinään oman päänsä sisällä.

En tiedä, ehkä moni muu voisi tarvita valmentajaa minua enemmänkin, vaikea sanoa. Toisaalta ko. valmentaja ei varmasti sovi minkään varsinaisen terapian tilalle, mikäli olen oikein sen idean ymmärtänyt. Lopultakin kyse olisi kai vaan muutamasta istunnosta. Kyllä, otan tähän nuoreen mieheen yhteyttä, voihan olla että hän ei enää voi ottaa uusia harjoituskehittyjiä.

Viimeiset uutiset miesrintamalta

Uutisia ei ole. Tai on sen verran, että olen netin kautta olut yhteydessä kahteen aika lupaavaan mieheen. Lisäksi töissä on yksi mies, joka ehkä kenties saattaisi edelleen olla kiinnostunut, en tiedä onko. Hän tosin tuotti minulle jo viime vuoden puolella pettymyksen, enkä muutenkaan oikein usko siihen juttuun, siis häneen ja minuun. Kieltämättä jotain viehättävää hänessäkin on. Vai onko kyse vain siitä, että minulla on tapana syttyä haasteiden edessä, hän kun jo kertaalleen tavallaan dumppasi minut. Hän, kutsutaan häntä vaikka vesimieheksi, on fiksu mutta vähän estyneen ja ahdistuneenoloinen. Siinä konseptissa on jotain niin tuttua ja tunnistettavaa, että hän herättää sympatiani. Silti olen sen moneen kertaan nähnyt, että neurootikko toista parantamassa ei toimi parisuhdemielessä, kaveruuteen se ehkä voi johtaa.

Viime kirjoituksessani mainitsemani veneilijä oli mukava mies. Meillä juttu luisti ja oli siinä kemiaakin. Hän oli hyvää seuraa ja fiksu. Joku siinäkin vähän epäilyttää jälleen kerran, en tiedä onko se kahdeksan vuoden ikäero ja aika erilainen elämänpiiri. Hän on sellainen rempseä ja jätkämäinen, jota voisin ystäväni sanoin kuvata ”Kallion rakkikoiraksi”. Minä osaan sopivassa mielentilassa ja pari tuoppia kumottuani vastata tähän rempseyteen samalla mitalla.

Minussa on kuitenkin myös se vähän viileä, rauhallinen ja akateeminen puoli, jota hän ei nähnyt vielä ollenkaan. Mihinkäs tämäkään koira vähän porvarillisista karvoistaan pääsisi. Hän arvioi minun olevan spontaani ihminen, miten metsään voikaan mennä…

Jaa, turha kai sitä veneilijää nyt pohtia sen enempää. Ei minun nyt pidä luokitella häntä liian pitkälle johonkin tiettyyn kalliorempseäduunari-lokeroon. Toisen tapaamisen jälkeen olisin varmasti paljon viisaampi. Saa nähdä tuleeko sellainen, luulen että tulee. Kai tässä on kyse siitä, että mikä on minulle riittävän hyvä ja mistä sen tunnistan. Kompromisseja täytyy tehdä tässä iässä, kun kaikki ovat ihmisinä menneet niin omiin suuntiinsa, siis erikoistuneet. Tässä kai on keskeinen ongelmani miesten suhteen: pidän melko monista jonkin verran tai enemmänkin, mutta mistä saisi sellaisen tunteen, että juuri tähän on hyvä pysähtyä. Ilman että luopuu, luovuttaa tai joutuu ansaan. Toivottavasti joku kaunis päivä huomaan, että olen ylittänyt sen kynnyksen kuin huomaamattani.