Sain äsken ilahduttavan tekstiviestin: toinen ystäväni on aikeissa kirjoittaa tänne oman bloggauksena. Hienoa, se tuonee varmasti minullekin uutta puhtia.

Toinen ystäväni taas on innostunut käyttäytymisterapian uusimman suuntauksen, eli hyväksymis- ja omistautumisterapian ajatuksista. Puhun siitä tästä lähtien HO-terapiana. Aiheesta voi lukea lisää sivustolta:

http://www.artopietikainen.net/content/view/8/10/

Ajatukset tosiaan vaikuttavat kiinnostavilta, vaikuttaa siltä että tässä yhdistyy monet perinteisen psykoterapian ja toisaalta ratkaisukeskeisen kognitiivisen terapian parhaat puolet.

Psykoanalyyttisen psykoterapian kanssa tässä näyttäisi olevan yhteistä ainakin se, että hyväksytään elämän kivuliaisuus ja vaikeus, eikä pyritään pääsemään ikävistä tunteista täysin eroon. Päämääränä on pikemminkin saada etäisyyttä omiin tunteisiinsa ja kasvaa suhteellisuudentajuiseksi ihmiseksi.

Itse olen käynyt pitkään ”psykopsykoterapiassa”, ja arvostan kovasti suuntauksen kiireettömyyttä, sitä että surusta ja murheesta ei tarvitse päästä yli viikossa, ei ryhdistäytyä, eikä ottaa itseään niskasta kiinni. Plussaa on myös manipuloimattomuus, se ettei potilaan tarvitse heti kättelyssä tietää mikä häntä vaivaa – sillä useinhan paha olo on pitkän ajan kuluessa sisälle kertynyt vyyhti.

Käyn edelleen kerran viikossa terapissa, mutta minusta tuntuu että terapia alkaa olla lopuillaan. Uskon että tässä vaiheessa minua voisi tuke ehkä paremmin juurikin joku tämän uuden suuntauksen kaltainen systeemi tehtävineen ja tavoiteasetteluineen. Pelkkä puhuminen ei ehkä enää tunnu niin hyödylliseltä, mutta en silti ole valmis lopettamaan terapiaani ihan vielä – mietin asiaa kesäloman koittaessa.

Edellä mainostamalla sivustolla on kiinnostavalta vaikuttavaa kirjallisuutta HO-terapiasta. Aion tutustua niihin, joten palaan varmasti asiaan. Hyvältä vaikuttaa mm. tuo omien arvojen kirkastaminen. Seuraavassa pieni lainaus ko. sivustolta:

”Arvotyöskentely jatkuu konkreettisten tavoitteiden asettamisella. Käsitellään sekä lyhyen - että pitkän tähtäimen tavoitteita, ja pilkotaan tavoitteet pieniin osa-askelmiin. Niin pieniin, että tietää, mitä voi tehdä seuraavan vuorokauden sisällä edistääkseen arvojen suuntaista elämää”.

Tuo kuulostaa hienolta, ja on jotain sellaista johon itsekin kömpelösti pyrin. Isäni sanoi joskus minulle, että hän lohduttautui nuorempana ollessaan masentunut ajattelemalla, että tässä maailmassa on varmasti paljon tärkeitä asioita, joita hänkin voi itsensä kautta edistää. Minustakin se on lohdullinen ajatus, että juuri näin vammaisena voin tehdä merkittäviä asioita ja ehkä jopa auttaa muita. HO-terapiassa näköjään ajatellaan samalla tavalla, eli tunteiden hallinta tai tasapaino ei ole itseisarvo, vaan elämä eletään toiminnan kautta. Toiminnalla tarkoita tässä nyt myös ihmissuhteita. Pelkkä itsetyytyväinen hyrinä piikkimatolla ei vastaa ainakaan minun käsitystäni hyvästä elämästä.

HO-terapiassa on ystäväni mukaan paljon erilaisia harjoituksia. Hän mainitsee esimerkkinä omien hautajaistensa miettimisen, eli mistä haluaa tulla muistetuksi. Minä haluaisin ensinnäkin, että hautajaisissani olisi ihmisiä, vaikka eläisin vanhaksi - sekä ystäviä että perheenjäseniä.