Parin päivän ajan on ollut jotenkin levottomampi ja ahdistuneempi olo kuin kertaakaan aikaisemmin tämän täyskymppivuoden aikana. Ei mitään täydellistä suruun, itsesääliin ja yksinäisyyteen sukeltamista kuitenkaan, ei lähelläkään. Pari kyyneltä voisin kuitenkin tirauttaa kuin kokeeksi, jos se vaikka helpottaisi. Itselläni on kyky itkeä melkeinpä noin vain halutessani, tai tietysti joku surullinen tunne siinä täytyy olla pohjalla, että sellainen halu edes syntyy.

Tiedän jaarittelevani, mutta annan pahoittelut teille pari lukijaani, annan sen tapahtua. Työkseni kirjoittavana yritän pitää tämän paikkana, jossa voisin antaa sanojen tulla ilman liian suurta editointia ja itsesensuuria. Tällä jaarittelulla kai myös kierrän kuin kissa kuumaa puuroa sitä seikkaa, että en ihan tiedä mikä minua vaivaa – ja toisaalta tiedän: miesasioihin se vahvasti tietenkin liittyy. Tai pikemminkin siihen, että alkuvuonna vallinnut odotuksen ja mahdollisuuksien ilmapiiri on kai kuivumassa kokoon.

Rukkaset napsahti

”Venemies” antoi minulle pakit, vaikka tavatessamme hän vaikutti tosin innostuneelta ja vakuutti uuden tapaamisen olevan vain minusta kiinni. En täysin luottanutkaan siihen puheeseen, hän ei vaikuttanut ihan aidolta, siihen fiilikseen tosin vaikutti myös se, että hän kumosi tuoppeja tiuhaan tahtiin. Ei se rukkasten saaminen kovin pahalta sinänsä tunnu, uskon itsekin pohjimmiltaan sen olleen oikea ratkaisu. Olihan meillä kahdeksan vuotta ikäeroakin, erilainen elämä takana, ja hän oli jotenkin liian rempseän äijämäinen minulle.  Ja nämä arviot eivät nyt ole mitään arvonkieltoa, vaan itsekin olin aika epävarma uuden tapaamisen mielekkyydestä. Kuitenkin olen omaksunut ajattelutavan, että toisen kerran kannattaa tavata, jos vähänkin tuntuu, että tässä SAATTAISI olla jotakin. En tiedä onko se hyvä tapa ajatella. Se johtaa helposti siihen, että itse saa paljon pakkeja, kun on halukas tapaamaan uudestaan vähän vähemmänkin napakymppitreffien jälkeen.

Mitä on jäljellä miesrintamasta

Työpaikan ”vesimiehestä” ei ole kuulunut, ja etäisyys häneen on aika pitkälti sammuttanut myös oman mielenkiintoni. Hän on monessa mielessä liian pieni minulle. Uskaltaisinko melkein sanoa, että hän ja minä olemme vähän kuin puuma ja toyboy - ehe.

Tänään tapasin ”pohjoisen pojan”. Olo on vähän hämmentynyt ja ehkä ihan ripauksen pettynyt, jos olen itselleni ihan rehellinen. Eikä hänkään ei ollut hullumpi; olen aika tarkkaan valinnut nämä tapaamani kaverit. Komea, pitkä, taiteellinen ja lukenut – unelmamies jostain kulmasta. Niinpä niin, mutta hänessä oli jotain sellaista puusuksilla juuri paikalle hiihtäneen viattomuutta, vailla ironiaa, kyynisyyttä tai pientäkään pelimiehen pilkettä. Hän puhui kirjakieltä lappilaisella korostuksella. Tunsin kai itseni hänen rinnallaan korostetun urbaaniksi ja ehkä vähän paatuneeksi. Luulen että jätän pallon nyt täysin hänelle.

Jälleen tämä ajatusketju tulee siihen, että näköjään on monia omalla tavallaan viehättäviä miehiä, mutta niin helposti tulee se tunne, että aika paljon pitäisi sopeutua ja katsoa sormiensa lomasta.  Ehkä se ei sitten lopulta olekaan niin vaikeaa, jos ja kun tietty henkinen yhteys ja ymmärtämys syntyvät.

Pettynyt olo juuri nyt kai johtuu lähinnä siitä, että epäilen olevani taas nollapisteessä.  Ja se tuntuu raskaalta ja rasittavalta ajatukselta. Vaan eipä siinä auta itku ja nyrkin puiminen, eikä itsesyytökset tai loputon vatvominen.  Näin se nyt juuri tällä hetkellä, mutta pian on taas uudet ajatukset tilalla. Täyskymppivuosi tästä kuitenkin tulee, siitä ei tingitä.