Edellinen kirjoitus on siis ystäväni kirjoittama. Hän ylitti siis kirjoittamalla yhden kynnyksen, ei huono asia varmastikaan. Hän on sitä paitsi erinomainen kirjoittaja, vaikkakin niin kriittinen, niin kriittinen.   

Itse ajattelen tätä blogia ehkä enemmän päiväkirjana kuin kolumnina, esseenä tai muuna julkaisuna. Eli täällä esitetyt mietelmät ovat ainutkertaisen minun raapustuksia, joiden en kuvittelekaan olevan kovin kuolemattomia, mutta niihin voi olla mukava palata, ja kenties ne kiinnostavat hieman näitä paria ystävääni ja jotakuta satunnaista ohikulkijaa.  

Totta on myös se, että vuoden tai vuosikymmenen vaihtuminen merkitsee vain pohjimmiltaan numeron vaihtumista toiseksi, eikä ihminen voi jättää menneisyyttään tai painolastejaan noin vain taakseen. Ehkä yksi kalenterivuosi voi kuitenkin antaa raamit, joiden puitteissa voi tarkastella jotakin tiettyä asiaa – oli se sitten painonhallinta tai henkinen hyvinvointi.   

Itse en ole juuri tehnyt uudenvuoden lupauksia, enkä tehnyt uusia alkuja. En kai ole uskonut niihin. Kohdallani tähän teemavuosipuheeseen heijastuu varmasti lopuilleen kääntymässä oleva terapiani. Se on luonut pitkän aikaa minulle tunteen, että olen keskellä jotakin, tai menossa eteenpäin takkuilusta huolimatta. Päätin myös viime kesänä yliopisto-opintoni, ehkä sekin heijastuu siihen, että joku ajanjakso tuntuu päättyneen tai olevan päättymässä.  

Nyt kiiruhdan huuhtelemaan itujani. Syntymäpäivälahjaksi saatu idätysastia on itsessään pieni myönteinen itu.