Muistan lausuneeni ääneenkin ajatuksen, että inhottavinta, mitä voisin joukossa monien asioiden kuvitella, olisi joutua kirjoittamaan blogia. Jo varhaisista vuosistani lähtien minua on toisaalta aina kiinnostanut se, miksi ihmiset inhoavat ja välttelevät tiettyjä, usein sattumanvaraisiltakin tuntuvia asioita, itseni vahvasti mukaan luettuna. Elämänkatsomukseni kun on myös joskus ollut, etten inhoa juuri mitään (nyt ei siis puhuta senkaltaisista asioista kuin ihmiskauppa tai väkivalta). Ja jos sellainen asia löytyy, niin sitähän on koeteltava, sille itsensä altistettava ja syitä etsittävä: miksi tietty ruoka tuntuu suussa niin värähdyttävän vastenmieliseltä, miksi kasveista valuva maiti saa välttämään niiden koskettamista, miksi omista asioista kertominen ja varsinkin kirjoittaminen on niin kamalaa?

Viimeistä voisi pohtia loputtomiin (toisaalta ja toisaalta on ikuisuuskysymys, joka yleensä estää minua edes aloittamasta), mutta nopeasti päältä kauhoen tulee mieleen: 1. en tiedä mistään, vähiten itsestäni niin paljon, että osaisin antaa perusteltuja lausuntoja 2. asioilla on aina liikaa puolia, ja niitä ei pysty ottamaan tarpeeksi yksityiskohtaisesti ja tasapuolisesti huomioon 3. en pidä ilmaisu- ja kirjoitusyrityksistäni - en mielestäni vain osaa 4. edellisestä johtuen en pysty kirjoittamaan valmista, ja vanhan tekstin lukeminen saa punakynän viuhumaan ja häpeän kihoamaan.

Tämän neuroottiseen häilähtävän alun jälkeen voi kysyä: miksi täyskymppivuosi? Ovathan loputtoman uuden alun ja ajan toiveet, lupaukset ja rituaalit tulleet elämän myötä tutuksi. Ja kerta toisensa jälkeen on palattu samaan pisteeseen, usein saatu pahasti selkäänkin. Olisiko se miksi yksinkertaisesti siksi, että pieni toiveikkuuden kipinä pitää ihmisen läsnä tällä pallolla. Kun toivonjämäkin katoaa, se on menoa - nähty on sekin. Ja siksi, että uhmallakin ajattelen, että tällaisella tumpelollakin on oikeus tavoitella edes mikrokosmoksensa olosuhteiden siedettävyyttä.

Lupasin toki esimerkiksi vuosista 2008 ja 2009 tulevan parempia kuin koskaan, jolloin niistä tuli kiusallakin monella tavalla hirveämpiä kuin koskaan. Yleensä itselle lupaaminen onkin varmin tie epäonnistumiseen aina tragikoomisuuteen asti. Pysyn yhtä väsyneenä, alavireisenä ja saamattomana ilman lupauksiakin - kaikkien mainittujen kanssa olen taistellut vähintään yli kymmenen vuotta, laskutavasta riippuen ja huonoin tuloksin. Entä sitten? Toivoani täysin sammuttamatta olen nyt keskittynyt aina yhdestä päivästä selviämiseen, tai korkeintaan viikon kokonaisuuksiin, joissa pyrin tasapainottamaan konkreettisia asioita, kuten unta, liikuntaa ja ruokavaliota. Se näyttää toimivan jollain tapaa, ja välissä kelluu joskus joitain psyykeäkin luotaavia ajatuksia.

Nyt kasvoni kaipaavat kosteusvoidetta suihkun päälle, ja iltapäivällä kuunaan parhaiten luontunut ja virrannut jooga on yksi miellyttävä ajatus. Pienten asioiden on riitettävä, kun suurempiin ei pysty.