Onkin vierähtänyt hetki edellisestä kirjoituksestani. Tunnen pienen piston sydänalassani: ei kai tässä ole käymässä kuten niin monien vuoden alussa aloitettujen hankkeiden kanssa – ne hiipuvat helmikuuhun mennessä. Ehkei sentään, mutta yhden naisen sydämenpurkupaikaksi tätä blogi taitaa jäädä.

Ehkä suhteellisen vähäinen kirjoitteluni kertoo myös siitä, että vuosi on alkanut aika tasaisen tallaamisen merkeissä.  Loppuvuoden kriisivaihe on taas hetkeksi ohitettu, ja olen keskittynyt aika pitkälti työntekoon. Työ onkin minulle monen sinkun tapaan tosi tärkeä juttu. Välillä tuntuukin, että minä voin hyvin, jos töissä menee hyvin. Juuri nyt menee ihan hyvin.

Otanko yhteyttä elämäntaitovalmentajaan

Täyskymppikaverini toiselta paikkakunnalta oli eilen täällä käymässä, mutta juttumme liikkuivat nyt enemmän muissa kuin itsensä kehittämisen ja henkisen kasvun asioissa. Kerroin kysyttäessä, että päivittäinen joogani on toistaiseksi jatkunut, mutta muita projekteja ei ole nyt meneillään.

 Mainitsin kuitenkin elämäntaitovalmentajasta, jonka yhteystiedot olin löytänyt eräältä ilmoitustaululta. Ystäväni kannusti minua ottamaan yhteyttä tähän vielä kouluttautuvaan life coachiin, joka ainakin vielä loppuvuodesta etsi harjoituskappaleita; tunnit olisivat siis ilmaisia. Voi olla että otan häneen yhteyttä, sillä mitäpä siinä menettäisi. Kyse on ratkaisukeskeisestä valmennuksesta, johon ”potilas” tuo itse valitsemansa haasteen tai tavoitteen, jota sitten yhdessä lähdetään käytännönläheisten toimien kautta työstämään.

Minulla ei ole suuret odotukset tämän valmennuksen suhteen, mutta toisaalta niin monen asian käsittely on helpompaa yhteisvoimin – vaikka sitten sokea sokeaa taluttaisi. Vaikka toinen ei tietäisi eikä ymmärtäisi elämästä yhtään minua enempää, niin jo keskustelu ja asioiden äärelle istahtaminen tuo usein jonkinlaista tulosta. Pieni tilivelvollisuus toiselle ihmiselle, vaikka täysin vapaaehtoisuuteen perustuva, tuo ryhtiä asioihin. Muutoin hyvät käytännöt ja pientä ponnistusta vaativat kehitystehtävät jäävät niin helposti unholaan. Tässä on mielestäni myös perinteisen terapian yksi voimavara, eli säännöllisten istuntojen ansiosta käsittelyä vaativia asioita tulee käsiteltyä myös silloin kun on iloinen ja voimissaan.  Yleensähän sitä pohtii syntyjä syviä van masennuksen ja kriisin keskellä, ja ne pohdinnat vievät usein vain synkemmille vesille. Varsinkin jos pyörittelee niitä asioita yksinään oman päänsä sisällä.

En tiedä, ehkä moni muu voisi tarvita valmentajaa minua enemmänkin, vaikea sanoa. Toisaalta ko. valmentaja ei varmasti sovi minkään varsinaisen terapian tilalle, mikäli olen oikein sen idean ymmärtänyt. Lopultakin kyse olisi kai vaan muutamasta istunnosta. Kyllä, otan tähän nuoreen mieheen yhteyttä, voihan olla että hän ei enää voi ottaa uusia harjoituskehittyjiä.

Viimeiset uutiset miesrintamalta

Uutisia ei ole. Tai on sen verran, että olen netin kautta olut yhteydessä kahteen aika lupaavaan mieheen. Lisäksi töissä on yksi mies, joka ehkä kenties saattaisi edelleen olla kiinnostunut, en tiedä onko. Hän tosin tuotti minulle jo viime vuoden puolella pettymyksen, enkä muutenkaan oikein usko siihen juttuun, siis häneen ja minuun. Kieltämättä jotain viehättävää hänessäkin on. Vai onko kyse vain siitä, että minulla on tapana syttyä haasteiden edessä, hän kun jo kertaalleen tavallaan dumppasi minut. Hän, kutsutaan häntä vaikka vesimieheksi, on fiksu mutta vähän estyneen ja ahdistuneenoloinen. Siinä konseptissa on jotain niin tuttua ja tunnistettavaa, että hän herättää sympatiani. Silti olen sen moneen kertaan nähnyt, että neurootikko toista parantamassa ei toimi parisuhdemielessä, kaveruuteen se ehkä voi johtaa.

Viime kirjoituksessani mainitsemani veneilijä oli mukava mies. Meillä juttu luisti ja oli siinä kemiaakin. Hän oli hyvää seuraa ja fiksu. Joku siinäkin vähän epäilyttää jälleen kerran, en tiedä onko se kahdeksan vuoden ikäero ja aika erilainen elämänpiiri. Hän on sellainen rempseä ja jätkämäinen, jota voisin ystäväni sanoin kuvata ”Kallion rakkikoiraksi”. Minä osaan sopivassa mielentilassa ja pari tuoppia kumottuani vastata tähän rempseyteen samalla mitalla.

Minussa on kuitenkin myös se vähän viileä, rauhallinen ja akateeminen puoli, jota hän ei nähnyt vielä ollenkaan. Mihinkäs tämäkään koira vähän porvarillisista karvoistaan pääsisi. Hän arvioi minun olevan spontaani ihminen, miten metsään voikaan mennä…

Jaa, turha kai sitä veneilijää nyt pohtia sen enempää. Ei minun nyt pidä luokitella häntä liian pitkälle johonkin tiettyyn kalliorempseäduunari-lokeroon. Toisen tapaamisen jälkeen olisin varmasti paljon viisaampi. Saa nähdä tuleeko sellainen, luulen että tulee. Kai tässä on kyse siitä, että mikä on minulle riittävän hyvä ja mistä sen tunnistan. Kompromisseja täytyy tehdä tässä iässä, kun kaikki ovat ihmisinä menneet niin omiin suuntiinsa, siis erikoistuneet. Tässä kai on keskeinen ongelmani miesten suhteen: pidän melko monista jonkin verran tai enemmänkin, mutta mistä saisi sellaisen tunteen, että juuri tähän on hyvä pysähtyä. Ilman että luopuu, luovuttaa tai joutuu ansaan. Toivottavasti joku kaunis päivä huomaan, että olen ylittänyt sen kynnyksen kuin huomaamattani.